Maahanmuuton vaiettu moottori: velkaraha ja kasvupakko

Tämä kirjoitus on tarkoitettu luettavaksi yhdessä kirjoitukseni ”Raha, kasvupakko ja orjuus – Roomasta nykyaikaan” kanssa.

Maahanmuuttokriisin aliarvostetuin aspekti, josta kukaan ei puhu, on tämä: miten raha syntyy velkana – ja miten velka vaatii jatkuvaa kasvua.

Suurin osa rahasta syntyy näin. Kun otat lainan, pankki ei siirrä sinulle jonkun toisen rahoja. Se tekee kaksi kirjanpitomerkintää yhtä aikaa:

• Pankin varoihin: ”asiakas on velkaa meille 200 000 €” (laina).
• Pankin velkoihin: ”asiakkaan tilillä on 200 000 €” (talletus).

Tämä talletus on uutta rahaa. Sitä ei ollut olemassa ennen lainaa. Kun laina maksetaan pois, raha katoaa. Ydin on yksinkertainen: raha on velkaa, ja uutta rahaa syntyy vain, kun joku velkaantuu.

Tästä seuraa rakenteellinen kasvupakko. Pankki loi vain pääoman, ei korkoa. Mistä korot sitten maksetaan? Ne voivat tulla vain jostain muualta taloudesta – yleensä toisten ottamista uusista lainoista.

Jos velkaantuminen pysähtyisi ja velkoja maksettaisiin pois, rahaa katoaisi järjestelmästä, korot jäisivät maksamatta ja uhkana olisi deflatorinen kierre. Siksi järjestelmä tarvitsee jatkuvasti uutta velkaa ja kasvua. Kasvu ei ole valinta, vaan pakko.

Asuntosektori on tämän velkapyramidin keskeinen tukiranka. Asunto on hyvä vakuus, joten pankit luovat siihen mielellään paljon uutta rahaa. Kun hinnat nousevat, vakuudet paranevat – mikä tarkoittaa lisää lainoja, mikä tarkoittaa lisää rahaa, mikä tarkoittaa taas lisää hintojen nousua. Ja kun asuntomarkkina hidastuu, koko rahanluonti hidastuu.

Tämä logiikka ei ole uusi. 1800-luvulla osakeyhtiömuoto ja moderni osittaisvarantopankkijärjestelmä kasvoivat yhdessä: riski hajautettiin ja vastuu irrotettiin henkilökohtaisesta omistuksesta. Vuonna 1971 Nixonin päätös irrottaa dollari kullasta muutti järjestelmän täysin fiat-pohjaiseksi, ja rahan määrää voitiin kasvattaa velalla miltei rajatta.

Kulttuuriset seuraukset näkyivät jo kauan ennen maahanmuuttokriisiä:

• Aikapreferenssi nousi. Kun raha sulaa ja kasvu on pakko, pitkän tähtäimen ajattelu – säästäminen, perheen perustaminen, ylisukupolvinen omistus – heikkenee.
• Perhe ja paikallisuus heikkenivät. Järjestelmä suosii liikkuvaa, kuluttavaa ja velkaantuvaa yksilöä enemmän kuin juurtunutta, tuottavaa omistajaa.
• ”Edistys” kaventui. Se alkoi tarkoittaa yhä enemmän vain BKT:tä, kulutusta ja velan määrää.

Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä järjestelmä oli jo irronnut reaalitaloudesta: asuntolainoja paketoitiin arvopapereiksi, joista tehtiin johdannaisia (CDO, CDS), ja riskiä siirrettiin yhä kauemmas. Kun huonot asuntolainat pettivät, koko kerrostunut abstraktio romahti. Mitä kauemmas raha ja vastuu irtoavat reaalitaloudesta ja paikallisesta omistuksesta, sitä hauraampi järjestelmä on.

Kasvupakko vaatii jatkuvasti lisää työntekijöitä, kuluttajia, velallisia ja veronmaksajia. Kun oman väestön syntyvyys laskee – juuri tämän järjestelmän tuottaman lyhytjänteisyyden, asumisen kalleuden ja perheen heikkenemisen takia – järjestelmä tarvitsee ulkopuolista väestöä.

Massamaahanmuutto ei siis ole sattuma eikä pelkkää ”vasemmiston itsetuhoista empatiaa”. Se on rakenteellisen kasvupakon looginen jatke. Kun sisäinen demografinen moottori sammuu, tuodaan ulkoa lisää ihmisiä (vaikka sitten osaamattomiakin) tekohengittämään velka- ja kulutuskonetta vielä jonkin aikaa – vaikka seurauksena olisi rinnakkaisyhteiskuntia, luottamuksen laskua ja julkisen sektorin ylikuormitusta.

Järjestelmä, joka syö omia edellytyksiään, ei voi jatkua ikuisesti ilman seurauksia.