Myytti keskuspankista talouskriisien pääsyyllisenä

Libertaarit ja itävaltalaisen taloustieteen edustajat esittävät usein, että keskuspankit olisivat talouskriisien pääsyyllisiä. Pureudun tähän myyttiin tässä kirjoituksessa.

Heti alkuun on sanottava selväksi, etteivät keskuspankit ole syyttömiä toimijoita. Ne vakauttavat, laajentavat ja viime kädessä takaavat järjestelmää, joka on jo valmiiksi epävakaa. Syvempi virhe on kuitenkin nähdä keskuspankki kriisien juurena tai lähtökohtana. Se on looginen jatke – ei itse juuri.

Kuka rahan luo?

Laaja raha – se, jolla ihmiset ja yritykset maksavat – syntyy pääosin yksityisten liikepankkien (ja varjopankkijärjestelmän) luotonannosta. Kun pankki myöntää lainan, se luo samalla uuden talletuksen, eli uutta rahaa. Keskuspankki puolestaan luo perusrahaa – pankkireservejä tileilleen ja käteistä – mutta valtaosa rahan määrän kasvusta tapahtuu liikepankkien taseissa.

Keskuspankki voi kyllä pumpata reservejä esimerkiksi määrällisellä keventämisellä (quantitative easing, QE), mutta tämä ei automaattisesti muutu laajaksi rahaksi samassa suhteessa: jos pankit eivät löydä kannattavia lainakohteita tai eivät halua ottaa riskiä, reservit jäävät makaamaan.

Tämä on ollut virallisesti tunnustettua jo pitkään. Silti libertaarissa ja itävaltalaisessa retoriikassa paino pysyy keskuspankeissa ja ”valtion rahamonopolissa”, kun taas osittaisvarannon ja yksityisen luotonannon rooli jää toissijaiseksi – tai se nähdään vain keskuspankin mahdollistamana.

Epävakauden todelliset juuret

Järjestelmän epävakaus nousee kahdesta rakenteesta:

• Osittaisvarantopankkitoiminta: pankki lupaa maksaa talletukset vaadittaessa, mutta pitää vain pientä osaa niistä reservinä. Tämä luo likviditeettiriskin ja mahdollistaa rahan moninkertaistamisen.
• Rajoitetun vastuun osakeyhtiö: riski hajautetaan ja henkilökohtainen vastuu rajataan. Tämä tekee suuresta, velkavivulla toimivasta pankkitoiminnasta houkuttelevampaa.

Yhdessä nämä tuottavat järjestelmän, joka on luonnostaan altis nousukausille ja romahduksille, moraalikadolle ja ”too big to fail” -tilanteille.

Epävakaus edelsi keskuspankkeja

Osittaisvarantopankkitoiminta syntyi ja laajeni jo ennen moderneja keskuspankkeja. Varhaiset pankkiirit huomasivat, ettei kaikkia talletuksia nosteta yhtä aikaa, ja alkoivat lainata osan eteenpäin. Pankkipaniikit olivat toistuvia.

Keskuspankit – ja myöhemmin talletussuoja sekä ”too big to fail” -politiikka – syntyivät juuri tämän epävakauden eli toistuvien likviditeettikriisien hallitsemiseksi (ja valtion rahoittamiseksi). Samalla ne kuitenkin mahdollistivat järjestelmän kasvamisen paljon suuremmaksi.

Siksi pelkkä keskuspankin poistaminen ei automaattisesti palauttaisi kultakannan kaltaista kurinalaisuutta, jos osittaisvaranto ja rajoitettu vastuu säilyvät. Pankit eivät maagisesti muutu varovaisiksi: ne ovat historiallisesti hakeutuneet velkavipuun ja maturiteettitransformaatioon juuri siksi, että se on ollut kannattavaa – ja sitä helpommin, mitä enemmän löystyivät ne moraaliset ja kulttuuriset normit, jotka aiemmin tuomitsivat tällaisen toiminnan. Pelkkä viimekätisen takuun poisto ei poistaisi itse rakenteellista kannustinta.

Ongelman ydin

Libertaari talousajattelu kritisoi oikein fiat-rahaa ja keskuspankkien harkintavaltaa, mutta aliarvioi tai sivuuttaa sen, että yksityiset pankit luovat jo nyt suurimman osan rahasta. Osittaisvarantoa käsitellään usein joko ”vapaana pankkitoimintana”, joka teoriassa kurinalaistuisi itsestään, tai vain toissijaisena ongelmana.

Todellisuudessa nykyinen velkavetoinen ekspansio ei ole pelkkä keskuspankin päätös. Se on yksityisen luotonannon, rajoitetun vastuun, kasvupakon ja viimekätisen keskuspankkitakuun yhteisvaikutus. Keskuspankin poistaminen koskematta velkana syntyvään rahaan ja vastuun rajaamiseen jättäisi ongelman ytimen ennalleen.

Keskuspankki ei siis ole ”ulkopuolinen tyranni”, joka turmeli muuten vakaan yksityisen järjestelmän. Se on vastaus jo olemassa olleeseen rakenteelliseen epävakauteen – ja samalla sen mahdollistaja suuremmassa mittakaavassa.