Suvivirsi ja kulttuurinen itsemurha

Suvivirsi-episodi on jälleen yksi todiste siitä, missä jamassa Suomi on.

Järjestelmä löytää aina sen yhden hyödyllisen hölmön aktivistin – tällä kertaa Lauri Ojalan – joka valittaa tarpeeksi äänekkäästi, jotta virkamieseliitti voi jatkaa perinteisen suomalaisen kulttuurin systemaattista purkamista. Suvivirsi, satoja vuosia suomalaisten kevään ilon ja kiitoksen laulu, muutetaan syrjiväksi ongelmaksi.

Ja ei: Suvivirsi ei ollut kenellekään pakko. Kukaan ei sitonut lasta penkkiin, ja oli täysin mahdollista istua hiljaa tai poistua hetkeksi. Mutta se ei tietenkään koskaan riitä: perinteestä itsestään pitää tehdä vihollinen.

Tämä on myöhäisen liberalismin ydin: perinteet nähdään ”pakkoina”, vaikka ne ovat välttämätöntä liimaa, joka sitoo ihmiset yhteisöksi. Ilman yhteisiä perinteitä ei ole yhteistä identiteettiä, luottamusta eikä lopulta kansakuntaa.

Ironista on, etteivät Ojala ja hänen kaltaisensa relativistit todellisuudessa halua neutraalia tilaa – koska mitään sellaista ei ole olemassakaan. Heillä on oma uskontonsa, liberaali relativismi, ja relativismi sietää vain itseään. Kaikki perinteinen ja juureva – enemmistön oma kulttuuri – on sille uhka, joka on purettava.

Kun suomalainen enemmistö ei saa enää vapaasti laulaa omaa kevätlauluaan koulussa ilman uhkasakkoa, olemme jo syvällä kulttuurisessa itsemurhassa.

Nyt joku kysyy tietysti: miksi kirkkoon kuulumattomat lapseni pitäisi koulussa pakottaa osallistumaan Suvivirren veisaamiseen edes kuuntelijoina?

Niille, joille Suvivirren kuuntelu on pahin kuviteltavissa oleva ihmisoikeusloukkaus, väännettäköön rautalangasta: lapsi voi aina istua hiljaa tai poistua tilaisuudesta. Koko kysymys on kuitenkin väärin asetettu. Parempi kysymys olisi tämä:

Miksi suomalaisen enemmistön kulttuurin ja perinteen pitäisi taipua yhden tai muutaman elämäntapa-aktivistin subjektiivisen epämukavuuden edessä?

Suvivirsi on suomalainen kulttuuriperinne, ei vain kirkollinen laulu. Se on osa suomalaista kevätjuhlan rituaalia, aivan kuten lipunnosto.

Koulu ei ole uskonnollinen paikka, mutta se on kulttuurinen paikka. Suomen kulttuuri on historiallisesti kristillinen, eikä tätä voi pyyhkiä pois ”neutraaliuden” nimissä tyhjentämättä samalla suomalaista identiteettiä. Suomen koulujen tehtävä ei ole vain opettaa matematiikkaa ja äidinkieltä, vaan myös siirtää suomalaista kulttuuria ja identiteettiä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Jos perinnettä pitää muuttaa tai se pitää poistaa joka kerta, kun joku tuntee olonsa sen edessä epämukavaksi, lopputuloksena on kulttuuriton koulu ja lopulta kulttuuriton maa. Se ei ole inklusiivisuutta, vaan enemmistön kulttuurin järjestelmällistä purkamista. Ja tyhjiö täyttyy aina jollain – käytännössä jollain vähemmän relativistisella voimalla.

Perinteet eivät ole ”pakkoja” yksilölle, mutta ne ovat pakko yhteisölle, joka haluaa säilyttää identiteettinsä. Ilman yhteisiä perinteitä ei ole yhteistä meitä.