Tyhmiä vai pahoja? Järki, rakkaus ja liberalismin kaksi vinoumaa
Miksi oikeistoliberaali näkee eri mieltä olevan tyhmänä ja vasemmistoliberaali pahana – ja miksi molemmilta puuttuu se, mikä yhdistäisi järjen ja rakkauden: hyve ja viisaus.
Tuomas Enbuske kommentoi vähän aikaa sitten X:ssä, että oikeistolaiset pitävät eri mieltä olevia usein tyhminä, vasemmistolaiset pahoina.
En malttanut olla jatkokehittelemättä Enbusken osuvaa havaintoa.
Kyse ei tarkalleen ottaen ole klassisesta ”oikeisto vs. vasemmisto” -jaosta, vaan oikeistoliberalismin ja vasemmistoliberalismin keskinäisestä dynamiikasta – molemmat kun ovat liberalismin haaroja. Liberaali järjestelmä nimittäin hajottaa järjen ja rakkauden harmonian.
Rakkaus ilman järkeä muuntuu rajattomaksi, sokeaksi empatiaksi. Se ei erota, kenelle, missä määrin ja millä ehdoilla hyvää tehdään. Moraali kutistuu tunneilmaisuksi (emotivismi). Tuloksena on politiikkaa, jossa rajat, oma kulttuuri, lasten tasapainoinen kehitys, vastuu ja reaalinen hyvä uhrataan tunteen ja identiteettipolitiikan alttarille. Tämä on vasemmistoliberalismin vinouma.
Kun tasa-arvo irrotetaan yhteisestä hyvästä ja luonnonoikeudesta ja nostetaan absoluutiksi, erimielisyys muuttuu moraaliseksi viaksi. Tyhmyys voisi vielä olla jotain, jonka voi antaa anteeksi – pahuutta taas ei.
Järki ilman rakkautta muuntuu kylmäksi sääntö- ja kannustinkeskeisyydeksi vailla lämpöä. Ihminen nähdään laskelmoivana atomina, yhteisö sopimuksena ja moraali hyötylaskelmana tai menettelynä. Tuloksena on politiikkaa, jossa perhe, velvollisuus, kulttuuri, jatkuvuus ja reaalinen hyvä uhrataan tehokkuuden ja ”neutraalin” vapauden alttarille. Tämä on oikeistoliberalismin vinouma.
Kun teleologia ja yhteinen hyvä syrjäytetään, jäljelle jää tekninen rationaalisuus, ja erimielisyys muuttuu epärationaalisuudeksi. Tunteet voisi vielä sivuuttaa – tyhmyyttä taas ei.
Molemmat haarat jakavat saman liberalismin perusongelman: jaetun teleologian ja objektiivisen moraalin katoamisen. Kun ei ole yhteistä käsitystä ihmisen päämäärästä, hyveistä ja yhteisön hyvästä, erimielisyyttä ei voi käsitellä eri painotuksina saman kehyksen sisällä. Jäljelle jää kaksi pelkistystä: toinen näkee erimielisyyden kognitiivisena vajavaisuutena, toinen emotivistisena tuomiona.
Jos järki ja rakkaus olisivat sopusoinnussa, syntyisi kasvualusta hyveille.
Klassisessa kreikkalais-kristillisessä perinteessä käytännöllinen järki (fronesis) ei ole kylmä laskelma eikä rakkaus sokea tunne. Järki ohjaa kiintymyksiä kohti todellista hyvää, ja rakkaus tahtoo toisen todellista hyvää – ei pelkkää mielihyvää tai välitöntä helpotusta. Hyve on juuri tämä yhtymä: järjen mittaama ja rakkauden elävöittämä valmius toimia hyvin.
Kun hyveitä harjoitetaan pitkään, ne juurtuvat luonteeksi. Luonne taas tuottaa vakaata harkintakykyä eli viisautta. Se ei ole pelkkää tietoa eikä pelkkää hyvää tahtoa, vaan kykyä nähdä olennainen ja toimia sen mukaan.
Liberalismi hajottaa tämän ykseyden.
Jäljelle jää joko rajaton empatia tai kylmä proseduralismi. Liberaalien keskinäinen keskustelu ajautuu ”tyhmiin” ja ”pahoihin”: toinen luottaa onttoihin sääntöihin ja laskelmiin, toinen ontoksi jääneen tunteen paatokseen.
Molemmilta puuttuu se, mikä voisi yhdistää ne: hyve ja sen tuottama viisaus.