Miksi Suomen turvallisuuseliitti näkee vain Venäjän?

Mistä johtuu Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen eliitin – kuten Mika Aaltolan ja Jarno Limnéllin – usein ontto ja yksipuolinen analyysi, joka vaikuttaa enemmän positiivishenkiseltä julistukselta kuin rehelliseltä realismilta?

Aaltola ja Limnéll edustavat tyypillistä myöhäisen liberalismin turvallisuuspolitiikkaa: he korostavat näkyvää ulkoista uhkaa eli Venäjää, mutta välttelevät tai minimoivat sisäistä uhkaa – massamaahanmuuttoa ja siitä seuraavaa väestörakenteen muutosta sekä kulttuurista hajoamista. Tämä on looginen seuraus liberaalin maailmankuvan sisäisestä ristiriidasta.

Kun liberaalissa järjestelmässä ei ole enää yhteistä todellisuuskäsitystä – yhteisiä arvoja, kansallista identiteettiä, yhteistä hyvää – ainoa tapa ylläpitää illuusiota yhtenäisyydestä on luoda ulkoinen viholliskuva. Venäjä sopii tähän täydellisesti: se on konkreettinen, näkyvä ja helppo vihollinen. Se mahdollistaa ”me kaikki yhdessä” -retoriikan ilman, että eliitin tarvitsisi kohdata järjestelmän omia sisäisiä ongelmia.

Tarkoitus ei tietenkään ole vähätellä Venäjää: se on toki todellinen uhka. Mutta se on ulkoinen uhka. Sisäinen uhka – syntyvyyskriisi, väestörakenteen muutos maahanmuuton seurauksena, kulttuurisen koheesion katoaminen, rinnakkaisyhteiskunnat, rikollisuus ja hyvinvointivaltion kestävyys – on jo rajojen sisällä, ja se on pitkällä aikavälillä vähintään yhtä vakava. Historia opettaa, että valtiot eivät yleensä kaadu ulkoiseen hyökkäykseen ennen kuin ne ovat jo hajonneet sisältä.

Maahanmuutto on kuitenkin turpo-eliitille tabu, koska se koskee liberalismin ydintä: universaalia ihmisoikeusajattelua, rajojen häivyttämistä ja kansallisvaltion merkityksen kyseenalaistamista. Jos Aaltola tai Limnéll alkaisi puhua avoimesti sisäisistä turvallisuusriskeistä, he haastaisivat koko liberaalin projektin, johon heidän oma legitimiteettinsä ja poliittinen uransa perustuu. Siksi he keskittyvät vain Venäjään: se on heille ”turvallinen” uhka, joka ei horjuta heidän maailmankuvaansa.

Tästä juontuu heidän julistuksensa ontto luonne. Mitä syvemmälle liberaalin järjestelmän rappio etenee, sitä kovemmin sen edustajat julistavat ”arvoja”, joiden tarkempi sisältö jätetään aina määrittelemättä – koska sitä ei ole:

• ”yhtenäisyyttä”
• ”arvopohjaista realismia”
• ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”

Samaa mitäänsanomatonta julistusta näemme muillakin osa-alueilla: taloudessa ”kasvu on tulossa”, kulttuurissa ”monimuotoisuus on vahvuus” ja niin edelleen.

Kun aidot yhteiset arvot ja yhteinen todellisuuskäsitys ovat jo kadonneet, jäljelle jää vain tyhjä retoriikka. Pienelle kansalle, jonka ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua raamitti pitkään paasikiviläinen realismi, nykyinen alennustila näin vakavan ja kriittisen aiheen ympärillä on tietysti hyvin valitettava asiaintila.

Eiköhän lopulta Stubbin kolmesta pointistakin putoa kaksi pois, ja jäljelle jää vain yksi mahdollisimman ontto, räikeän katteettoman optimistinen hokema, jota koko turpo-ydin lopulta jatkuvasti toistaa – vielä Titanicin kannellakin: ”hyvin meidän käy!”