Sukupuuttoa ei huudeta – sitä hallinnoidaan

OKM ja Seta avaavat lukuvuoden kampanjalla, jonka ydin on tämä: sateenkaarinuorella on oikeus tulla kouluun ”onnellisena ja omana itsenään”, opettajien on tunnettava yhdenvertaisuussuunnitelmat, ja valtion sekä etujärjestön tehtävä on vahvistaa tätä polkua.

Sukupuuttoon kuihtuva kansa ei järjestä seremoniaa, jossa se ilmoittaa: me emme enää jatku. Se tekee jotain hienovaraisempaa.

Se luo syntymättömyydelleen symbolin – mahdollisimman räikeän sellaisen – ja vaihtaa vanhan merkin sellaiseen, joka ei velvoita huomiseen.

Sateenkaarilippu sopii tähän juuri siksi, ettei se vaadi jälkeläistä. Se ei merkitse isää, äitiä, sukua tai kansaa. Se merkitsee minua sellaisena kuin juuri nyt julistan olevani. Vanha kansallislippu – koti, kirkko, isänmaa, jopa suomalainen koulu – kiinnitti ihmisen johonkin, joka oli olemassa ennen häntä ja jonka piti kestää hänen jälkeensä. Uusi lippu kiinnittää hänet identiteettiin, joka syntyy valinnasta ja tunnustuksesta. Kun syntyvyys on romahtanut ja aikahorisontti on äärimmäisen lyhyt, jatkuvuus tuntuu raskaalta taakalta. Valinta tässä ja nyt taas on ”kevyt ja huoleton”.

Liberalismi tekee sukupuolesta ja seksuaalisuudesta valintamarkkinan. Orgaaninen koulu sanoisi: sinulla on ruumis, sukupuoli on annettu, ja kasvu tarkoittaa itsehillintää, totuudellisuutta, uskollisuutta ja kykyä liittyä avioliittoon, työhön ja mahdolliseen vanhemmuuteen. Liberaali koulu sanoo: ole ”oma itsesi”, me vahvistamme sen.

Tämä kultti ei jää aikuisten lapsettomuuteen. Se astuu luokkaan, jossa impulssikontrolli on vasta kehittymässä.

Kyse on kuluttajan logiikan istuttamisesta jo varhain. Identiteetti on tuote, jota räätälöidään ja jonka brändiä toisten on kunnioitettava. ”Oma itse” ei ole luonne, joka kypsyy hyveissä, vaan preferenssi, joka vaatii palvelua. Taloudessa sama järjestelmä teki kansalaisesta velallisen, jonka elämää kannattelee jatkuva kulutus eikä tuottava omistajuus. Koulussa se tekee oppilaasta identiteetin kuluttajan.

Näin ei estetä vain syntymiä nyt, vaan voidaan katkaista myös se kehitys, josta myöhempi jälkikasvu syntyisi.

OKM:n ja Setan managerialistinen kieli paljastaa lopputuleman: lapsi ei ole poika tai tyttö perheessä eikä osa kansaa. Hän on yhdenvertaisuussuunnitelman kohde, syrjintäkategoria, oikeussuojan käyttäjä ja ”turvallisen tilan” asiakas. Opettajan tehtävä on vain tuntea asiakirja.

Kun perhe ja yhteinen suomalaisuus murtuvat, jäljelle eivät jää ”vapaat yksilöt”. Jäljelle jäävät hallinnoitavat atomistiset yksiköt. Sateenkaarinuori on ohjelman kohde samalla logiikalla kuin ”maahanmuuttajataustainen oppilas” on segregaatio-ohjelman kohde. Molemmat irrotetaan isästä, äidistä ja paikallisesta jatkumosta ja kiinnitetään politiikkaohjelmaan.

Elinvoimainen kansa toki suojelisi lasta kiusaamiselta, mutta kasvattaisi hänet osaksi jatkumoa. Se ei tekisi identiteetistä koulun liturgiaa. Kuihtuva järjestys ei enää osaa puhua lapsesta tulevana kansalaisena, joka kasvaa vastuuseen, joten se puhuu hänestä oikeuksien kantajana. Lippu salkoon, suunnitelma mappiin, video Instagramiin.

Sukupuuttoa ei huudeta. Sitä hallinnoidaan. Ja hallinnon kieli kuulostaa harjaantumattomaan korvaan aina inhimilliseltä – ”onnellisuus”, ”ilo”, ”pelon poisto” – juuri siksi, ettei kukaan vaivautuisi kysymään oikeita kysymyksiä:

Minkä kulttuuritaustan ihminen tähän maahan enää syntyy?

Kenen koulu vielä pysyy suomalaisena?

Mihin itseään korkeampaan ”oma itse” enää sitoutuu, jos se ei sitoudu muuhun kuin itseensä?