Miksi paikalliset suomalaiset kulttuurit katosivat – ja miksi sama toistuu nyt kansallisella tasolla?

Sama mekanismi kahdesti

1800-luvun lopulta alkaen Suomi kävi läpi voimakkaan alueellisten kulttuurien hajoamisen. Hämäläisyys, savolaisuus, karjalaisuus, pohjalaisuus ja muut maakuntakulttuurit eivät kadonneet kokonaan, mutta menettivät elävän, sitovan voimansa. Murteet heikkenivät, ja paikalliset tavat ja talousmuodot sulautuivat yhtenäiseen kansalliseen kulttuuriin.

Tätä ei kyseenalaistettu. Sitä pidettiin edistyksenä: teollistuminen, kaupungistuminen ja kansakunnan rakentaminen vaativat liikkuvuutta ja keskittymistä. Alueelliset erityispiirteet nähtiin esteinä tälle.

Nyt sama prosessi toistuu kansallisella tasolla. Suomalainen kulttuuri, kieli ja identiteetti häivytetään globalisaation ja massamaahanmuuton myötä. Ja jälleen monet pitävät tätä väistämättömänä ”edistyksenä”. Toisaalta myöskään kehityskulun vastustajat eivät näe yhteyttä näiden kahden ilmiön välillä, vaikka kyse on samasta mekanismista.

Teollistumisen aikana tapahtui sisäinen väestönvaihto: maaseudulta kaupunkeihin, idästä länteen. Siitä ei tehty numeroa, koska se palveli kansallisvaltiota. Nyt käynnissä on ulkoinen väestönvaihto – mutta syy on sama:

Velkapohjainen, jatkuvaan kasvuun pakotettu talousjärjestelmä.

Keskiajan markkinatalous oli orgaaninen:

• Kova raha: valuutta oli sidottu kultaan ja/tai hopeaan, eikä rahan määrää voitu mielivaltaisesti kasvattaa.
• Täyden reservin pankkitoiminta: vaadittaessa nostettavat talletukset säilytettiin kokonaisuudessaan, eikä niitä lainattu eteenpäin.
• Täysi henkilökohtainen vastuu: kauppias tai käsityöläinen vastasi henkilökohtaisesti kaikista veloistaan ja sopimuksistaan.

Tämä järjestelmä oli vastuullinen ja aikapreferenssiltään hyvin matala eli pitkäjänteinen – minkä voi yhä aistia ajan sielua ja mieltä ylevöittävästä taiteesta, arkkitehtuurista, kaunokirjallisuudesta, teologiasta ja filosofiasta – mutta se oli hidaskasvuinen. Se ei mahdollistanut massiivista keinottelua eikä velkavetoista laajentumista.

Valistuksen aikana luotiin kaksi oikeudellista fiktiota, jotka nykyään otetaan itsestäänselvyyksinä mutta jotka muuttivat talouden luonteen perustavasti:

• Osakeyhtiö ja rajoitettu vastuu (eräänlainen ensimmäinen tekoäly). Yhtiölle annettiin omistajistaan erillinen oikeushenkilöllisyys, ja osakkeenomistajat vastasivat veloista vain sijoittamansa pääoman verran. Näin riski voitiin siirtää yksilöiltä velkojille, työntekijöille ja koko yhteiskunnalle.
• Osittaisvarantopankkitoiminta. Pankit saivat lainata enemmän rahaa kuin niillä oli talletuksina – eli luoda rahaa tyhjästä. Keskiajalla tällaista harjoitettiin paikoin katolisen kirkon kielloista huolimatta, mutta vasta osakeyhtiöiden yleistyessä ilmiö räjähti, kun houkutus siihen kävi liian suureksi.

Tämä konstruktivistinen velkapohjainen talousjärjestelmä vaatii jatkuvaa laajentumista: enemmän kulutusta, enemmän työvoimaa, enemmän markkinoita. Järjestelmä romahtaa, jos velan korkoja ei pystytä maksamaan takaisin.

Kun kantaväestö oli viimein naisia myöten kokonaan valjastettu talouselämän rattaisiin, sen syntyvyys romahti – atomistisen kaupunkilaiselämän, individualismin, kuluttamisen, inflaation nostamien elinkustannusten, urakeskeisyyden ja muun korkeaa aikapreferenssiä (eli lyhytjänteisyyttä) ilmentävän elämäntavan takia. Niinpä talous tarvitsi pian ulkopuolista työvoimaa ja kulutusta.

Juurtuneet yhteisöt – paikalliset tai kansalliset – hidastavat tätä kehityskulkua, ja siksi ne nähdään esteinä.

Ensin hävitettiin maakuntakulttuurit kansallisen kasvun tieltä. Nyt hävitetään kansallinen kulttuuri globaalin kilpailukyvyn ja työvoiman saatavuuden tieltä.

Orgaaniset siteet (paikka, suku, perinne, kansakunta) puretaan, ja niiden tilalle tulevat atomisoituneet kuluttajat – helpommin vaihdettava ja hallittava resurssi velkapohjaisen talouden mukana laajeneville (ylikansallisille) korporaatioille ja valtioille.

Historia ei toista itseään sattumalta, vaan koska järjestelmän rakenteet ovat samat.

Vasemmisto ja oikeisto kiihdyttävät samaa konetta

Molemmat poliittiset blokit, sekä vasemmisto että oikeisto, toimivat itse asiassa samassa akselerationistisessa kehässä, vaikka luulevat vastustavansa toisiaan.

Vasemmisto laajentaa julkista sektoria ja ”sosiaalisia oikeuksia”, mutta samalla se edistää kapitalistien lyhyen aikavälin intressejä:

• Massamaahanmuutto tarjoaa halpaa työvoimaa, joka pitää palkat kurissa ja kulutuksen yllä.
• Monikulttuurisuus ja individualismi hajottavat orgaaniset yhteisöt, jolloin atomisoitunutta väestöä on helpompi hallita.
• Julkisen sektorin kasvu rahoitetaan velalla, mikä ylläpitää finanssisektoria ja kasvupakkoa.

Vasemmisto luulee taistelevansa kapitalismia vastaan, mutta se tarjoilee sille juuri sitä, mitä velkapohjainen järjestelmä tarvitsee: jatkuvaa työvoiman ja kulutuksen laajentumista.

Oikeisto taas puolustaa ”kasvua”, kilpailukykyä ja markkinoita, mikä kiihdyttää samaa järjestelmää – koska enemmän kasvua tarkoittaa enemmän velkaa, spekulatiivista sijoittamista ja kvartaalipaineita. Maahanmuuttokriittinen oikeistokin hyväksyy usein talouskasvun ehdot ja haluaa vain ”hallitumpaa” maahanmuuttoa. Talousjärjestelmän konstruktivistista perustaa ei kyseenalaisteta – vain sen oireita hoidetaan.

Molemmat puolet siis kiihdyttävät samaa velan, kasvun ja kulutuksen konetta, joka on koko ongelman ydin.

Lopputulos on akselerationismi, jota kukaan ei tarkoituksellisesti aja: järjestelmä syö omat edellytyksensä (syntyvyys, koheesio, luottamus, kulttuuriset normit, matala aikapreferenssi) ja vaatii sitten jatkuvasti lisää ”korjauksia”, jotka vain pahentavat tilannetta.