Maahanmuutto on oire, ei syy

Oikeiston maahanmuuttokritiikki on usein näennäistä tai ainakin pinnallista, koska se harvoin koskettaa järjestelmän ydintä. Se keskittyy oireisiin (kulttuuriset ongelmat, rikollisuus, kustannukset, integraation epäonnistuminen) mutta jättää käsittelemättä rakenteelliset syyt – etenkin taloudelliset – jotka tekevät massamaahanmuutosta taloudellisesti ”välttämätöntä” nykyisessä järjestelmässä.

Maahanmuuttokritiikki jää väistämättä pinnalliseksi, jos pysytään valistuksen liberaalin paradigman sisällä eikä päästä käsiksi liberaalin järjestelmän syvempiin ongelmiin. Massamaahanmuutto ei nimittäin ole itsenäinen, tyhjästä ilmestynyt ilmiö, vaan seurausta siitä, että länsimainen yhteiskunta on jo valmiiksi heikentänyt omia rakenteitaan. Tähän johtavat erityisesti seuraavat kehityskulut.

1. Atomistinen individualismi

Kun yhteiskunta korostaa ”minun vapauttani” ja ”minun valintojani” yli yhteisön velvollisuuksien, ihmiset eivät enää tunne vahvaa sidettä paikallisyhteisöön tai kansakuntaan. Tällöin on helpompi hyväksyä suuri määrä ulkopuolisia, koska yhteiset arvot, yhteinen identiteetti ja ”me”-tunne ovat jo heikentyneet.

Moni suomalainen on jo pitkään kokenut, että suomalaisuus on vain lista epämääräisiä abstrakteja arvoja, ei konkreettisia yhteisöjä – ja tämä on juuri seurausta liberalismista ja atomistisesta individualismista, jotka tekevät massamaahanmuutosta kansalle helpommin hyväksyttävää.

2. Atomistiset yksilöt kääntyvät valtion puoleen

Kun perhe, seurakunta, kyläyhteisö ja sukulaisverkostot heikkenevät atomistisen individualismin seurauksena, valtio ottaa niiden roolin (eläkkeet, päivähoito, vanhustenhoito, mielenterveyspalvelut). Kun vastuu lähiyhteisöjen aiemmin hoitamista asioista on jo ulkoistettu valtiolle, on helpompi ajatella, että ”valtiolla on varaa hoitaa myös maahanmuuttajia”.

Hyvinvointivaltio on passivoittanut monet ja tehnyt helpommaksi ajatella, että maahanmuutto on vain ”resurssikysymys”, koska valtio kuitenkin hoitaa perusasiat.

3. Velkapohjainen, inflatorinen talousjärjestelmä vaatii jatkuvaa kasvua

Velkapohjainen talousjärjestelmä vaatii jatkuvaa kasvua: jatkuvaa kulutusta, jatkuvaa työvoimaa ja jatkuvaa BKT:n nousua – velkapyramidi ei pysy pystyssä, ellei uutta velkaa synny jatkuvasti lisää. (Käsittelin tätä dynamiikkaa perusteellisemmin kirjoituksessa ”Massamaahanmuutto ja velkatalouden kasvupakko”.)

1960–70-luvuilla luotiin valtava ideologinen paine saada naiset täysipäiväiseen työelämään. Kun tämä projekti onnistui, syntyi heti seuraava: monikulttuurisuus ja massamaahanmuutto. Molemmilla kerroilla luotiin vahva tabu niitä kohtaan, jotka kritisoivat kehityskulkua (”patriarkaatin kannattaminen”, ”taantumuksellisuus”, ”rasismi”).

Tämä ei ole sattumaa, vaan saman velkapohjaiseen kasvupakkoon nojaavan järjestelmän seurausta: kun kantaväestö ei enää hankkinut riittävästi lapsia ja kotitalouksien kulutus jäi vajaaksi, järjestelmä alkoi tuoda korvaavaa väestöä pitämään talouden rattaat pyörimässä. Ei ole sattumaa, että elinkeinoelämä perustelee maahanmuuton tarvetta jatkuvasti juuri kantaväestön syntyvyysvajeella – eli käytännössä puhuu juuri väestönvaihdosta. Tässä yhteydessä siitä kuitenkin saa aina puhua täysin avoimesti ja ilman median luomaa ”salaliittoteoreetikon” leimaa.

Ja kun yhteiskunta elää velalla ja lyhyen aikavälin kulutuksella, se ei kykene tekemään pitkäjänteisiä päätöksiä (kuten syntyvyyden tukeminen tai kulttuurin suojeleminen). Maahanmuutto näyttäytyy tällöin helppona ja nopeana ratkaisuna työvoimapulaan, vaikka se luo pitkäaikaisia ongelmia. Samaan aikaan korkea kulutuksen taso ja individualistinen elämäntapa tekevät kantaväestöstä kyvyttömän uusintamaan itseään.

4. Korporaatioiden rooli

Velkapohjainen talousjärjestelmä suosii myös suuria korporaatioita, jotka kasvavat entistä suuremmiksi: niillä on pääsy halpaan lainarahaan sekä resurssit palkata työvoimaa selviytyäkseen sääntöviidakosta ja hoitaakseen lobbauksen. Suuryrityksillä ei ole isänmaata, ja ne hyötyvät – erityisesti rakennus-, hoiva- ja logistiikka-alalla – halpamaahanmuutosta, koska se pitää palkat matalina samalla kun osakeyhtiön omistajat voivat ulkoistaa kustannukset (kuten sosiaaliset ongelmat) yhteiskunnalle.