Teollisuuden ja työväen puolustus: miksi oikeistoliberalismi näkee tämän väärin

Suomalaisen teollisuuden ja työväen asian puolustaminen olisi maahanmuuttokriittiselle oikeistolle asiallisesti oikea, ei vain vaalitaktisesti houkutteleva, linja. Sen ymmärtämiseksi täytyy ensin nimetä tarkasti, missä oikeistoliberaali talousajattelu menee systemaattisesti vikaan, koska virhe ei ole yksi vaan sarja toisiinsa kietoutuneita virheitä, jotka kaikki juontavat samasta juuresta.

Perusvirhe: vapaaehtoisuus ei ole sama asia kuin oikeudenmukaisuus

Oikeistoliberalismin sokea piste on olettaa, että jos vaihto on muodollisesti vapaaehtoinen, se on automaattisesti oikeudenmukainen. Tämä sivuuttaa omistuksen keskittymisen ja siitä syntyvän vallan epätasapainon, aikahorisontin, yhteisen hyvän – ja etenkin sen, ettei velkapohjainen, kasvupakkoinen talousjärjestelmä ole koskaan neutraali tausta, jota vasten ”vapaat” valinnat tehdään.

Historia näyttää tämän konkreettisesti. Maaseudun ylijäämäväestö ei ”vapaaehtoisesti” siirtynyt tehtaisiin teollisen vallankumouksen aikana. Lähes jokaisessa teollistuvassa maassa toistui sama perusrakenne eri institutionaalisissa muodoissa: maatalouden tuottavuuden kasvu vähensi tarvittavaa työvoimaa samalla kun väestö kasvoi nopeammin kuin uutta viljelymaata saatiin käyttöön, mikä loi rakenteellisen ylijäämän suhteessa vanhan järjestelmän elatuskykyyn. Suomessa tämä ilmeni torpparilaitoksen kautta: 1600-luvulta periytyneet vuokratilat lohkottiin perinnönjaossa yhä pienemmiksi sukupolvi toisensa jälkeen, erityisesti Itä-Suomessa, eikä järjestelmä voinut taata maata kaikille. Tilattoman väestön määrä paisui 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja tilattomat päätyivät kausityön kautta lopulta kasvavan teollisuuden työvoimaksi kaupunkeihin (tilattoman väestön huonot elinolot olivat myös yksi suurimmista syistä vuoden 1918 sisällissotaan). Englannissa sama ilmiö tapahtui aitausliikkeiden kautta, jotka muuttivat maan tapaoikeudellisesta yhteiskäyttöresurssista rajattomasti myytäväksi hyödykkeeksi – tätä prosessia taloushistorioitsija Karl Polanyi kutsui myöhemmin maan, työn ja rahan muuttamiseksi ”fiktiivisiksi hyödykkeiksi”, asioiksi, joita ei koskaan tuotettu myytäväksi mutta jotka markkinayhteiskunta silti pakotti kaupan kohteeksi. Institutionaalinen muoto vaihteli maittain, mutta väestön irtoaminen maasta ilman todellista vaihtoehtoa oli lähes universaali vaihe teollistumisessa. ”Vapaa valinta” muuttaa kaupunkiin tehtiin vasta sen jälkeen, kun todellinen vaihtoehto – oma, elatuskykyinen tila – oli jo tullut mahdottomaksi.

Sama mekanismi toistui, kun yksi palkka lakkasi riittämästä elinkustannusten noustessa ja molemmat vanhemmat pakotettiin markkinoille – muodollisesti vapaana valintana, tosiasiassa ainoana jäljellä olevana.

Täsmälleen sama mekanismi on käynnissä nyt ulkomaisen työvoiman rajattomassa tuonnissa. Kun työmarkkinoille tuodaan jatkuvasti lisää tarjontaa ilman että kysyntä kasvaa vastaavasti, markkinoita tasapainottava palkka laskee – erityisesti niillä aloilla ja niissä tehtävissä, joissa kotimainen ja tuotu työvoima kilpailevat suoraan samoista paikoista. Tämä ei näy pelkästään matalampina palkkoina niille, jotka pysyvät työssä, vaan myös kasvavana työttömyytenä niiden kohdalla, jotka hinnoitellaan ulos tai syrjäytetään. Tämä ei ole neutraali markkinamekanismi vaan vallankäyttöä: se ei ainoastaan polje palkkoja tarjontaa lisäämällä, vaan siirtää neuvotteluvoiman entistä kauemmas työntekijästä juuri silloin, kun hänen oma exit-optionsa – paikallinen elinkeino, oma tuotanto, perheen tuki – on jo aiemmin viety.

Sama juuri, monta virhettä

Edellä kuvattu virhe – vapaaehtoisuuden ja oikeudenmukaisuuden samastaminen – on se juuri, josta seuraa joukko muita virheitä. Ennen kuin puran ne yksitellen, on rehellisyyden nimissä sanottava, keiden virheistä kulloinkin on kyse: kaikki eivät ole yhden leirin, ja osa on yhteisiä sekä vasemmistolle että oikeistoliberalismille.

Perinteinen vasemmisto on useissa talouteen liittyvissä havainnoissaan oikeassa. Se näkee muodollisen vapauden taakse kätkeytyvän pakon ja vallan epätasapainon, jonka oikeistoliberalismi kieltää. Sen omat ratkaisut – valtiokeskeinen kollektivismi ja byrokraattinen uudelleenjako – ovat kuitenkin yleensä vielä huonompia kuin sairaus, jota ne hoitavat: ne keskittävät vallan valtiolle sen sijaan että palauttaisivat sen ihmisille, perheille ja paikallisyhteisöille. Osa jäljempänä käsiteltävistä virheistä on siis sellaisia, jotka vasemmisto näkee oikein ja oikeistoliberalismi kieltää: pakko muodollisesti vapaan vaihdon takana ja sopimusvapauden ohuus silloin, kun toinen osapuoli ei voi kieltäytyä.

Toiset virheistä ovat oikeistoliberalismin – ja etenkin puhtaan vapaakauppaopin – sokeita pisteitä, jotka vanha protektionistinen ja kansallinen oikeisto näki paremmin: kotimaisen tuotannon strateginen arvo ja se, ettei halvin hinta ole yhteinen hyvä.

Merkittävin havainto on kuitenkin tämä: osa virheistä on yhteisiä sekä vasemmistolle että oikeistoliberalismille, eikä kumpikaan valtavirran leiri niitä tunnista. Kumpikaan ei näe, ettei velkapohjainen raha ole neutraali vaan keskittää omistusta. Kumpikaan ei kysy omistuksen aikajännettä eikä luonnetta. Kumpikaan ei epäile talouden asemaa itsetarkoituksena. Eikä kumpikaan pidä tuottavan omistuksen hajauttamista – ei vain palkkaa eikä tulonsiirtoa – ratkaisevana: vasemmisto haluaa jakaa uudelleen tuloa, oikeisto vapauttaa markkinat, mutta kysymys siitä, kuka omistaa tuotantovälineet, millä aikajänteellä ja mitä varten, jää molemmilta kysymättä. Nämä ovat kysymyksiä, jotka vasta klassinen konservatismi ja sen taustalla vaikuttava aristoteelis-tomistinen perinne nostaa esiin.

Kaikki nämä virheet juontavat samasta juuresta, jonka jo nimesin: oletuksesta, että muodollinen vapaaehtoisuus riittää oikeudenmukaisuudeksi. Ja niiden takana on yksi ihmiskuva, johon palaan lopuksi.

Miksi ”sopimusvapaus” on ohutta, kun toinen osapuoli ei voi kieltäytyä

Kun tuottava omistus on keskittynyt eikä talousjärjestelmä tarjoa todellista vaihtoehtoa, sopimusvapaus jää muodolliseksi kuoreksi. Työntekijä tarvitsee palkan elääkseen; omistaja tarvitsee juuri tätä työntekijää harvemmin. Työsuhde ei ole kahden yhtä vahvan osapuolen sopimus pelkästään siksi, että molemmat voivat muodollisesti irtisanoutua – toisella on aina enemmän vaihtoehtoja, pääomaa ja aikaa odottaa. ”Vapaaehtoisuus” ilman riittäviä vaihtoehtoja – omaa omistusta, paikallista taloutta, perheen tukiverkkoa – näyttää muodolliselta vapaudelta mutta toimii käytännössä pakkona. Tämän vasemmisto näkee oikein; oikeistoliberalismi kiistää sen määritelmällisesti, koska sen mielestä vapaaehtoisuus on jo itsessään oikeudenmukaisuuden tae.

Miksi omistus keskittyy juuri velkapohjaisessa talousjärjestelmässä

Tässä on mekanismi, joka jää oikeistoliberaalissa analyysissä usein kokonaan kuvaamatta – eikä vasemmistokaan sitä yleensä tunnista. Velkapohjainen raha ei jakaudu tasan: uusi raha syntyy pankkien lainapäätöksissä ja virtaa ensin niille, joilla on jo vakuuksia ja pääsy luottoon – suurille yrityksille ja olemassa oleville omaisuudenomistajille – ennen kuin sen vaikutus näkyy hinnoissa muualla taloudessa. Tämä etuoikeus kasautuu ajan myötä. Luottovetoinen omaisuushintojen nousu (asunnot, maa, tuotantovälineet) nostaa jatkuvasti sitä pääomaa, joka vaaditaan yrittäjältä tai nuorelta perheeltä, joka aloittaa tyhjästä, ilman valmiiksi kertynyttä omaisuutta tai vakuuksia – samalla kun jo omistava pääoma kasvaa velkavivulla. Ja jokaisessa suhdannekäänteessä heikommin pääomitetut, pienemmät toimijat – perheyritykset, pientilat, paikalliset tuottajat – joutuvat myymään omaisuutensa halvalla juuri silloin, kun suurilla, vahvasti pääomitetuilla toimijoilla on varaa ostaa. Toisen maailmansodan jälkeinen laajalti hajautettu pientilaomistus suli muutamassa vuosikymmenessä harvempien käsiin täsmälleen tätä kautta – ei siksi, että suuromistajat olisivat olleet tehokkaampia viljelijöitä, vaan koska velkarahatalous suosii systemaattisesti sitä, joka jo omistaa.

Rahajärjestelmän luonnetta ei valtavirran vasemmisto sen paremmin kuin oikeistoliberalismikaan kyseenalaista: molemmat pitävät sitä neutraalina taustana. Poikkeuksen tekee taloustieteen itävaltalainen koulukunta, joka kyllä näkee rahan epäneutraaliuden – sen edun, jonka uusi raha antaa sille, jolle se ensin virtaa. Sen oma sokea piste on kuitenkin kahtalainen. Ensinnäkään se ei myönnä, että velkapohjaisuus on kapitalismin ytimessä eikä siihen ulkoa tuotu vääristymä: moderni kapitalismi ja osittaisvarantopankki kasvoivat yhdessä, joten haave ”puhtaasta”, kovan rahan kapitalismista on osin epähistoriallinen. Toiseksi se rakentuu samoille valistuksen fiktioille kuin muukin liberalismi – ”autonomiselle yksilölle” ja ”yhteiskuntasopimukselle” – eikä siksi pääse käsiksi siihen yhteisölliseen ihmiskuvaan, jota tämä koko kritiikki edellyttää. Johdonmukaisimmin rahan luonteen ja yhteisen hyvän yhteyden näkee siksi vasta klassinen, kovan rahan ja hajautetun omistuksen perinteestä ammentava konservatismi.

Aikahorisontti: miksi omistuksen luonne, ei vain sen määrä, ratkaisee

Tähän liittyy vielä oma, erillinen ongelmansa: kuka omistaa ja millä aikajänteellä. Pörssiyhtiön hajautunut omistus – eläkerahastot, indeksirahastot, institutionaaliset sijoittajat – voi irtautua yrityksestä sekunneissa ja arvioi johtoa neljännesvuosituloksen perusteella. Tämä palkitsee lyhytjänteistä kustannusten karsimista: tuotannon siirtämistä halvemman työvoiman perässä, investointien lykkäämistä, henkilöstön kohtelua puhtaana kustannuseränä. Paikallinen tai perheomistus toimii toisin, ei moraalisen ylemmyyden vaan rakenteen vuoksi: omistaja asuu samassa yhteisössä vuosikymmeniä, kantaa mainehaitan ja sosiaalisen seurauksen, jos tehdas suljetaan, ja suunnittelee seuraavalle sukupolvelle. Kvartaalikapitalismi ei ole vain retorinen iskusana – se kuvaa täsmällistä kannustinrakennetta, jossa se, joka voi poistua nopeimmin, päättää eniten. Tätäkään aikajännettä ei kysy kumpikaan valtavirran leiri: vasemmisto puhuu jakamisesta, oikeisto tehokkuudesta, mutta kysymys siitä, kuinka pitkälle omistaja katsoo, on klassisen konservatismin kysymys – Edmund Burken sanoin yhteiskunta on sopimus kuolleiden, elävien ja vielä syntymättömien välillä.

Distributismi: omistus, ei vain palkka

Tästä seuraa oikeistoliberalismin ehkä syvimmälle menevä sokea piste: se aliarvioi tuottavan omistuksen hajauttamisen. Ja tässä myös vasemmisto erehtyy, tosin toisin päin. Vasemmisto haluaa jakaa uudelleen tuloa tai siirtää tuotantovälineet valtiolle; oikeistoliberalismi tyytyy siihen, että ihmisellä on palkka. Kumpikaan ei kysy, omistaako tavallinen ihminen mitään tuottavaa itse.

Juuri tähän distributismi vastaa. Se on G. K. Chestertonin ja Hilaire Bellocin 1900-luvun alussa muotoilema ja katolisesta sosiaaliopista (Rerum novarum, Quadragesimo anno) ammentava talousajattelu, jonka ydin on yksinkertainen: omaisuuden – etenkin tuottavan omaisuuden, kuten maan, työkalujen tai osuuden yrityksestä – tulisi olla mahdollisimman monen käsissä, ei kasautua harvoille (kapitalismi) eikä valtiolle (sosialismi). Pelkkä palkkatyöläisyys ilman omistusta tekee ihmisestä pysyvästi riippuvaisen siitä, joka omistaa; oma tuottava omaisuus taas antaa juuri sen exit-option, jonka puute teki sopimusvapaudesta ohutta. Perhetila, paja, osuuskunta, pienyritys ja laaja asunto-omistus ovat tämän ajattelun konkreettisia muotoja.

Hajautettu omistus ei ole vain oikeudenmukaisuuskysymys vaan myös vallan kysymys: se, joka omistaa jotakin tuottavaa, ei ole yhtä altis painostukselle kuin se, jolla on vain myytävänään oma työ. Oikeistoliberalismi käsittelee kansallista taloutta kuin se olisi vain yksilöiden sopimusten summa, vaikka teollisuus, infrastruktuuri ja osaaminen ovat yhteistä hyvää, eivät pelkkä markkinoiden sivutuote.

Talous on väline, ei päämäärä

Talous ei ole itsetarkoitus, jonka onnistumista mitataan pelkällä bruttokansantuotteella tai yritysten voittomarginaalilla – se on väline, jonka tarkoitus on tuottaa aineelliset edellytykset vakaalle, sukupolvien yli kantavalle yhteisölliselle elämälle. Myös vasemmisto sortuu tähän omalla tavallaan, kun se mittaa onnistumista pelkällä aineellisella tasa-arvolla; aristoteelinen perinne sitä vastoin pitää taloutta välineenä, jonka arvo mitataan sillä, millaista elämää se mahdollistaa. Työpaikka ei ole vain tuotannontekijä, jonka hintaa optimoidaan globaalilla työvoimamarkkinalla; se on aineellinen perusta, jonka varassa ihminen voi perustaa perheen, ostaa asunnon, juurtua paikkakunnalle ja luottaa siihen, että huominen on ennustettava. Kun teollisuustyöpaikka siirretään halvemman työvoiman perässä tai kotimainen palkkataso poljetaan alas rajattomalla ulkomaisen työvoiman tarjonnalla, tuhoutuu juuri se aineellinen ankkuri, joka mahdollistaa kaiken sen, mistä koheesion nimissä ylipäätään puhutaan.

Tästä seuraa, ettei työväen ja teollisuuden puolustaminen ole vastakohta kansallisen koheesion puolustamiselle – se on sen aineellinen edellytys. Identiteettiä ja kulttuuria ei voi puolustaa tyhjän päälle, jos ihmisillä ei ole varaa hankkia lapsia tai pysyä kotiseudullaan. Puhtaasti kulttuurinen tai identiteettipohjainen maahanmuuttokriittisyys ilman aineellista, työväen etua ajavaa taloutta jää katteettomaksi lupaukseksi – se puolustaa kansaa retoriikassa mutta jättää sen taloudellisesti puolustuskyvyttömäksi.

Kotimaisen tuotannon strateginen arvo

Oikeistoliberalismi – ja etenkin puhdas vapaakauppaoppi – sivuuttaa systemaattisesti sen, että kotimaisella tuotannolla on arvoa, jota mikään hinta ei mittaa. Halvin hinta ei ole yhteinen hyvä. Kun teollisuus, osaaminen ja huoltovarmuus siirtyvät sinne, missä työ on halvinta, kansallinen kestävyys ja puolustuskyky heikkenevät tavalla, joka näkyy vasta kriisissä – pandemiassa, kauppasodassa, sodassa. Vanha protektionistinen ja kansallinen oikeisto näki tämän paremmin kuin nykyinen vapaakauppaoptimismi: valtiolla on strateginen intressi siihen, että se osaa ruokkia, lämmittää, aseistaa ja huoltaa itsensä myös silloin, kun globaalit toimitusketjut katkeavat. Tässä myös osa vasemmistosta on globalisoitunut ja unohtanut oman teollisen työväkensä. Kysymys ei siis kulje vasemmisto–oikeisto-akselia pitkin vaan siinä, pidetäänkö kansaa ja sen tuotantokykyä puolustettavana kokonaisuutena vai vain kustannuksia optimoivana markkina-alueena.

Perhe: mitä palkan kuuluu kattaa

Oikeistoliberalismi kysyy harvoin, tukeeko palkka ja työaika ylipäätään perheen perustamista ja ylläpitoa. Vanhemman katolisen sosiaaliopin family wage -ajattelu oli tässä täsmällisempi kuin nykyinen minimipalkkakeskustelu: se mittasi palkan riittävyyttä sillä, elättääkö yhden aikuisen työ perheen, ei sillä, mihin markkina sattuu asettumaan. Sama ilmiö, jonka jo mainitsin – molempien vanhempien pakko markkinoille – on pohjimmiltaan perhepalkan katoamista: kun elinkustannukset, ennen kaikkea asuminen, nousevat nopeammin kuin palkat, lasten hankinta lykkääntyy tai jää. Talous, joka ei tuota edellytyksiä perheelle, syö oman väestönsä – ja tekee tilaa juuri sille korvaavalle maahanmuutolle, jota maahanmuuttokriittinen oikeisto sanoo vastustavansa.

Väärä ihmiskuva vallan takana

Kaiken tämän takana on yksi ja sama virheellinen ihmiskuva: atomistinen yksilö, jonka suhde työhön ja yhteisöön on pelkkää sopimusten summaa ja jonka työpanos on vaihdettava, hinnoiteltava tuotannontekijä eikä yhteisön jäsenen elämän aineellinen perusta. Kokoomus-tyyppinen talousoikeisto ei aja tätä linjaa pahantahtoisesti – se ajaa sitä, koska sen koko taloudellinen maailmankuva on rakennettu tälle ihmiskuvalle: markkinat ovat neutraaleja, hinta on aina oikea signaali, ja jokainen ”vapaaehtoinen” sopimus on jo lähtökohtaisesti oikeutettu riippumatta siitä, millä ehdoilla se solmittiin.

Aristoteelis-tomistinen perinne – ja sen poliittinen jälkeläinen, klassinen konservatismi – lähtee päinvastaisesta: ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento, ja työ on osallistumista yhteiseen elämään, ei vain vaihdettava panos. Tästä yhdestä erosta kaikki edellä sanottu lopulta seuraa – ja juuri siksi kysymykset, jotka jäävät sekä vasemmistolta että oikeistoliberalismilta kysymättä, ovat tälle perinteelle keskeisiä.

Maahanmuuttokriittisen oikeiston oma ristiriita

Tässä on maahanmuuttokriittisen oikeiston keskeinen sisäinen jännite: se haluaa samaan aikaan puolustaa kansallista työväkeä ja kosiskella juuri sitä talousoikeistoa, jonka ihmiskuva tuottaa sekä halpatyövoiman rajattoman tuonnin että kotimaisen työväen palkkojen ja työehtojen alaspainamisen. Näitä kahta ei voi ajaa yhtä aikaa ilman että toinen häviää – ja kun kumppani hallituksessa ajaa aktiivisesti työmarkkinoiden ”joustavoittamista”, työväen etu häviää käytännössä aina, riippumatta retoriikasta vaalikentillä.

Missä Suomen suunta ratkeaa

Kärjistäen: kumpikaan valtavirran leiri ei tosiasiassa aja työväen aineellista etua. Suomalainen työväki äänestää yhä vasemmistoa pitkälti tottumuksesta ja historiallisesta muistista – tunnesiteestä puolueeseen, joka joskus todella puolusti sitä – samalla kun sama puolue tuo maahan korvaavaa äänestäjäkuntaa, jonka etuna se toimii jatkossa entistä vahvemmin. Kokoomusvetoinen talousoikeisto taas ei edes yritä ansaita työväen ääntä aineellisin perustein.

Juuri tähän avautuu mahdollisuus, joka voi ratkaista Suomen suunnan. Se työväestö, jonka molemmat vanhat leirit ovat hylänneet, on vailla puolustajaa – ja maahanmuuttokriittisellä oikeistolla on sekä poliittinen tilaisuus että, kuten tässä on argumentoitu, vankat asialliset perusteet ryhtyä sen puolustajaksi. Työväen ja teollisuuden asia ei ole ristiriidassa kansallisen koheesion kanssa vaan sen aineellinen edellytys. Jos maahanmuuttokriittinen oikeisto uskaltaa irrottautua sen talousoikeiston ihmiskuvasta, joka tuottaa sekä halpatyövoiman tuonnin että kotimaisen palkkatason polkemisen, se voi yhdistää sen, mitä kumpikaan vanha leiri ei ole osannut: kansallisen eheyden ja työväen aineellisen edun. Tarttuuko se tähän tilaisuuteen vai jättääkö sen käyttämättä – se saattaa lopulta ratkaista, mihin suuntaan maa kallistuu.